Havaitseminen on neurotieteiden n?k?kulmasta aivoissa tapahtuva toiminto, jossa aistien tuoma informaatio k?sitell??n ja sit? verrataan muistista haettuun informaatioon, jolloin syntyy havainto, j?sentynyt ja yleens? tunnistettavissa oleva psyykkinen kokemus.[1]
Havainnon synty aivoissa
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]Neurotieteilij?t esitt?v?t, ett? ihminen saa aistitietonsa n?k?-, kuulo-, tunto-, haju-, maku- ja tasapainoaistielimist??n. Aistinelimet muuntavat ymp?rist?st? saapuvan ?rsykkeen sis?lt?m?n energian hermoston kielelle, hermoimpulsseiksi. Ne kulkeutuvat aivoihin, jossa niist? muodostuu k?sittelyn sek? muistiin vertaamisen j?lkeen havainto. Havaintoja on lukemattomia erilaisia, kuten v?ris?vyj?, ??ni?, hajuja, makuja ja muotoja.[2]
Yksitt?iset hermoimpulssit ovat aina samanlaisia riippumatta siit?, millainen ?rsyke ne on laukaissut. Aivot k?ytt?v?tkin erilaisia periaatteita luodakseen niist? erilaisia havaintoja. Taajuuskoodauksessa jotkin ?rsykkeen piirteet koodataan hermoimpulssien esiintymistaajuuteen: esimerkiksi mit? voimakkaampi ??ni on, sit? lyhyemmin aikav?lein impulssit hermosolussa seuraavat toisiaan. Paikkakoodaus perustuu siihen, ett? aistielimist? aivoihin johtavat hermoradat on varattu v?litt?m??n tietoa kukin omantyyppisist? ?rsykkeist?: esimerkiksi silm?st? l?htev?? hermorataa pitkin saapuvat impulssit tulkitaan aina valoksi ja korvasta saapuvat ??neksi.[3]
Aistitietoa k?sittelev?t aivojen hermosolut reagoivat valikoivasti tietyntyyppisiin tai tietyss? paikassa esiintyviin ?rsykkeisiin. Jokin solu voi esimerkiksi laukoa hermoimpulsseja vain keskelle n?k?kentt?? esitettyyn valopisteeseen, toinen solu taas n?k?kent?n yl?nurkkaan esitettyyn valopisteeseen. Se n?k?kent?n osa, josta solu vastaanottaa tietoa, on solun reseptiivinen kentt? eli vastaanottokentt?. K?sitteell? viitataan my?s laajemmin kuvaamaan muissakin aistipiireiss? niit? ?rsykkeiden ominaisuuksia, jotka vaikuttavat tutkitun solun toimintaan. Esimerkiksi aivojen kuuloalueiden monet solut voivat reagoida voimakkaimmin tietynkorkuisiin ??niin ja tuntoalueiden solut valikoivasti eri kehon osien, kuten k?den tai jalan kosketukseen.[4]
Aivokuoren primaareilla sensorisilla alueilla hermosolut ovat j?rjest?ytyneet reseptiivisten kenttiens? mukaan sensorisiksi kartoiksi, joissa k?sitelt?v?n aistitiedon piirteet ovat j?rjestelm?llisesti edustettuina eri kohdissa aivokuorta. Esimerkiksi primaarilla tuntoalueella on kohtia, jotka edustavat kehon eri osia, ja primaarilla kuuloalueella karttoja, joissa erikorkuiset ??net ovat edustettuina eri kohdissa.[5]
Aivot k?sittelev?t aistitietoa hierarkkisesti ja rinnakkaisesti. Hierarkkisuus ilmenee siten, ett? tiedonk?sittely tapahtuu aivoissa monissa, toisiaan seuraavissa vaiheissa. Esimerkiksi n?k?tieto etenee silm?n verkkokalvolta aluksi talamukseen, sielt? primaarille n?k?alueelle ja edelleen sekund??reille n?k?alueille ja assosiaatioalueille. Kun siirryt??n alemmilta tasoilta ylemmille, k?sitell??n yh? monimutkaisempia ?rsykepiirteit?. Talamuksessa on soluja, jotka reagoivat valopisteisiin, primaarilla n?k?alueella olevat solut reagoivat tietynsuuntaisiin juoviin, ja korkeammilla n?k?alueella olevat solut reagoivat vain hyvin monimutkaisiin muotoihin kuten ihmiskasvoihin. Rinnakkaisuus tarkoittaa sit?, ett? aistitiedon eri piirteit? k?sitell??n samanaikaisesti eri aivoalueilla. Esimerkiksi n?k?maailma hajotetaan peruspiirteisiins?, kuten erilaisiin muotoihin, v?reihin ja liikkeeseen, ja aivojen erikoistuneet alueet k?sittelev?t n?it? peruspiirteit?. Lopullinen havaintokokemus syntyy n?in k?sitellyn tiedon yhdistyess?.[6]
Aivojen tiedonk?sittely on hyvin monimutkaista, ja tietoa siirtyykin my?s ylemm?n tason alueilta alemmille tasoille. T?m? on tarpeen esimerkiksi tarkkaavaisuudessa, jossa esimerkiksi halutun muotoisten tai v?risten ?rsykkeiden k?sittely? tehostetaan niiden havaitsemiseksi paremmin. Lopullinen havaintokokemus syntyy lukuisien aivoalueiden yhteistoiminnasta, ja my?s eri aisteista tulevaa tietoa yhdistet??n toisiinsa sek? muistiin tallennettuun tietoon.[7]
Havaintotyyppej?
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]Havaitseminen on aktiivista toimintaa, jossa sen vastaanottaja luo mielikuvaa ymp?rist?st??n. Aistihavaintojen perusteella vastaanottaja tekee ymp?rist?st? omaehtoisen tulkinnan.[8]
Alkuaan aistimusta pidettiin ?rsykkeen?, josta havainto muodostuu. 1900-luvun hahmopsykologia erotti aistimuksen ja havainnon.[8] Behavioristisesti m??riteltyj? havaintotyyppej? ovat esimerkiksi detektio (?rsykkeen esiintyminen tai esiintym?tt?myys havainnossa), diskriminaatio (eri ?rsykkeiden erottaminen toisistaan) ja indentifikaatio (tunnistaminen kun esimerkiksi koira tunnistaa is?nt?ns?). Havaintoon liittyy my?s havaitsijan arviota: omenat tulkitaan omenoiksi vaikka niiss? olisi eri muotoja.[8]
Tanskalainen Edgar Rubin kehitti 1900-luvun alkupuolella kuvio–tausta-j?sennyksen: n?k?havaintoon voi suuresti vaikuttaa se, mink? v?risell? taustalla havaittava kohde on. Samaan aikaan hahmopsykologiassa kehitettiin Max Wertheimerin hahmolait: havainnon kokonaisrakenteet eli hahmot m??r?ytyv?t l?heisyyden, samankaltaisuuden, umpinaisuuden, symmetrian ja vastaavien s??nt?jen mukaan. N?iden tutkimusten mukaan jokainen havainto (hahmo) on riippuvainen siihen liittyvist? ?rsykkeist?. N?it? nimitet??n hahmopsykologiassa viitekehykseksi.[8]
Oikeudenk?ynneiss? luotetaan usein silminn?kij?iden todistukseen. Kokeellisesti on kuitenkin todistettu, ett? silminn?kij?iden todistukset ovat usein ep?luotettavampia kuin yleisesti luullaan. Esimerkiksi et?isyys kohteeseen, valaistus tai kohdehenkil?n aurinkolasit voivat aiheuttaa virheit?.[9]
Ajan havaitseminen
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]Psykologiassa ajan havaitsemisen ilmenemismuodot ovat per?kk?isyys ja kesto. Ajan havainnot muodostuvat n?iden yhdistelm?st?. Kaikki organismit ovat mukautuneet tapahtumien per?kk?isyyteen. Ihmisen fysiologiassa t?m? n?kyy esimerkiksi y?ty?ntekij?n vaikeutena siirty? toiseen ty?vuoroon. Ven?l?inen Ivan Pavlov osoitti vuonna 1912, ett? ajan ehdollistaminen oli mahdollista, kun h?n siirsi koiriensa ruokinta-aikoja ehdollistamalla ne muunlaiseen ?rsykkeeseen. Ehdollistuminen perustuu toistoon.[8]
Nykyhetken havaitseminen on siin? l?sn? olevan ?rsykkeen kokemista. Psykologinen nykyhetki on per?kk?isten havaintojen sarja, jossa tapahtumat seuraavat toisiaan ilman ”v?limuistia”. Kun tapahtuman kesto on enemm?n kuin muutamia sekunteja, sen seuraamiseen tarvitaan muistin apua.[8]
Tilan havaitseminen
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]Tilan eli avaruuden havaitseminen on itse? ymp?r?ivien esineiden kolmiulotteista paikantamista aistimalla. Se tehd??n liikkumalla ja eri aistielimill?. Liikunnan aistimet antavat kinesteettist? tietoa varsinkin omasta kehosta ja sen liikkeist? ja t?m? tieto hy?dytt?? tilan havainnointia. Mahdollisesti tieto on ep?t?ydellist?, mutta havaintokyky t?ydent?? sit? niin ett? voimme arvata esimerkiksi toisen ihmisen n?kym?tt?miss? olevan puolen. Esine n?ytt?? l?hiet?isyydelt? n?htyn? olevan kooltaan ja muodoltaan muuttumaton. Kolmiulotteisen havainnon pohjana on tarkka perspektiivin taju. Tilan havainnointi saattaa olla monista syist? virheellist?, varsinkin silloin kun aistit antavat siit? vain v?h?n tietoa.[8]
Liikkeen havaitseminen
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]Psykologiassa oli aikaisemmin erimielisyytt? siit?, onko erillist? liikkeen havainnointia olemassa vai onko se vain sarja per?kk?isi? ja ajallisesti l?hekk?isi? aistimuksia. Hahmopsykologiassa on stroboskoopilla todettu puhtaan liikkeen eli phi-liikkeen olemassaolo. Jo ennen elokuvan keksimist? voitiin kokeellisesti sy?tt?? n?k?hermoille keinotekoista liikett?, joka perustui per?kk?isiin liikkumattomiin kuviin. Kokeet osoittivat, ettei liikkeen katkonaisuus haitannut liikkeen vaikutelmaa. Silm?ss? ei kuitenkaan ole sellaista suljinlaitetta, joka tarvitaan elokuvakoneessa, joten ilmi? vaati tarkempaa analysointia. Analyysi osoitti, ett? silm?ss? on pitk?lle kehittynyt liikkuvan kohteen projektiivisen geometrian j?rjestelm?. Erityisen hyvin se havaitsee suoraan kohti tulevan tai suoraan loittonevan kohteen.[8]
V?rien havaitseminen
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]V?rien havaitsemisella tarkoitetaan silm?n kyky? erotella valons?teit? niiden intensiteetin, taajuuden ja koostumuksen suhteen. V?rit erottuvat toisistaan niiden aallonpituuden spektrin perusteella, mutta harmaan s?vyt, jotka ovat ep?kromaattisia, erotetaan kyll?isyyden perusteella. N?k?aisti tuottaa tietoa my?s pinnan rakenteesta ja kolmiulotteisuudesta.[8]
Katso my?s
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]L?hteet
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]- Paavilainen, Petri: Toimivat aivot. Kognitiivisen neurotieteen perusteita. Helsinki: Edita, 2016. ISBN 978-951-37-6860-7
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]- ↑ Paavilainen 2016, s. 96.
- ↑ Paavilainen 2016, s. 96–97.
- ↑ Paavilainen 2016, s. 97.
- ↑ Paavilainen 2016, s. 97–98.
- ↑ Paavilainen 2016, s. 99.
- ↑ Paavilainen 2016, s. 99–100.
- ↑ Paavilainen 2016, s. 100.
- ↑ a b c d e f g h i Otavan suuri Ensyklopedia, 3. osa (Ha?ek-juuri), s. 1639–1648, art. Havainto. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-02232-6
- ↑ Rikoksen silminn?kij?n v?itteet voivat olla ep?luotettavia, vaikka havainto teht?isiin 5 metrin p??ss?. Helsingin Sanomat 12.12.2018. Viitattu 30.6.2020.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]- J?rvilehto, Timo: Ihminen ja ihmisen ymp?rist?. Systeemisen psykologian perusteet. Oulu: Pohjoinen, 1994. ISBN 951-749-194-8
- Neisser, Ulric: Kognitio ja todellisuus. ((Cognition and Reality, 1976.) Suomentanut Helena Jahnukainen) Espoo: Weilin + G??s, 1982. ISBN 951-35-2457-4
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikiteksti?]
- BonJour, Laurence: Epistemological Problems of Perception The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Crane, Tim: The Problem of Perception The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Siegel, Susanna: The Contents of Perception The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Soteriou, Matthew: The Disjunctive Theory of Perception The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Birnbaum, Daniel: L?pitunkeva katse. Suomentanut Marita Salminen. Niin & n?in 4/1997, s. 36–41.